Ruskea vyö ja 4,5 vuotta tiivistettynä

Eilen sain valmentajaltani Pablo Cabolta ruskean vyön. Tuntuupa kummalta kirjottaakin toi lause. Ajattelin että nyt on hyvä hetki kattoa mun bjj-uraa taaksepäin ja miettiä mihin on oikeen tultu 4,5:ssa vuodessa.

Alotin kesällä 2010 Barreton bjj-peruskurssilla Lahden Patomäessä (Nykyään Barreton löytää Lahdesta Launeelta @Letic-salilta, taas on peruskurssit siellä pyörähtäneet käyntiin ;)) En ollut oikeestaan edes kiinnostunut lajista, mutta näin Elina Nenosen (http://ellujumppaa.blogspot.com) statuksen Facebookissa peruskurssin ekojen reenien jälkeen josssa Ellu vaikutti innostuneelta lajista. Meikähän vanhana kunnon stalkkerina meni ja kaivoi tän statuksen esiin Ellun seinältä 1.kesäkuuta 2010 😀

Tästä se kaikki alkoi!

Menin sitten tokiin peruskurssin reeneihin mukaan aivan sairaasti jännittäen, mentiin itseasiassa mun ystävän Helenin kanssa kun enhän mä yksin uskaltanu mennä. Peruskurssista en muuta oikeen muistakaan, katkarapu-liike tais olla vaikea oppia tekemään. Kauheen jännää oli sitten siirtyä kurssin jälkeen kokeneiden ryhmään, mutta hyviä muistoja sieltäkin on. Sillon syksyllä melkeen tosin lopetin jiujitsun, en oikeen muista kyllä miksi. Varmaan laiskuuttani, ja sitä että se painiminen oli niin ulkona mun mukavuusalueelta. Mutta parin kuukauden vähäisen reeneissäkäymisen jälkeen sain otettua itteäni niskasta kiinni ja aloin reenaamaan suhteellisen säännöllisesti.

Mun ekat kisat oli Hangon Summer Fightit kesällä 2011, ja voitin mun ekan matsin kuristuksella aika nopsaa. Toka matsi olikin supertiukka, ja hävisin sen yhdellä edulla Niina Aaltoselle. Kisoista jäi ihan hyvä fiilis, mutta ei tietoakaan siitä kaikkien mainostamasta “nälästä” kisata lisää, tai muutenkaan erityistä innostusta. Eikä siis sen häviön takia, ihan vaan yleisesti ei tuntunut NIIIIN paljon mun jutulta. Kisasin kuitenkin onneksi vielä lisää, voitin Naamalukon bjj-kisat siinä sitten elokuussa, hävisin Maria Liuskalle lukkopainissa ekan matsin samoissa skaboissa. Sitten porukkaa oli suunnittelemassa kisareissua Portugaliin EM-kisoihin tammikuussa 2012, ja tälleen jälkeenpäin tuntuu erittäin typerältä että olin valkovöisenä tyttösenä tunkemassa reissulle mukaan. Mutta sain siinä syksyn lopulla sinisen vyön, ja päätin lopullisesti lähteä ekaa kertaa kisaamaan ulkomaille isoihin kisoihin. Ennen EM-kisoja ottelin Finnish Openeissa pari viikkoa vyön saamisen jälkeen, voitin nyt sitten Marian (oli ehkä hampaankolossa se lukkopainimatsi 😀 heheh) muistaakseni tosi tiukasti, kai edulla vaan, ja hävisin 2 pisteellä semifinaalin Kaisa Yli-Paunulle, eli pronssia tuli.

Alotin mun elämän ekan dieetin EM-kisoja varten ilman minkäänlaista tietotaitoa, ja arvaahan sen mitä siitä sitten tuli 😀 Onneksi Timo Viinikainen piti musta huolta ja varmisteli että syön tarpeeksi ja voin hyvin. Nyt voin kyllä tunnustaa että saatoin pari kertaa vähän huijata ja todellisuudessä näännyin kotona ihan täysin. Kisat jännitti ihan sikana, ja ei niistä silleen muuta kerrottavaa oo kun etten edes päässyt ottelemaan. Mun puku ei menny tarkistuksessa läpi, jouduin vaihtamaan päälle Santerin aivan liian ison puvun ja olin sitten sen kanssa 100grammaa yli kisapainon. Eli diskaus. Se oli aika rankka kokemus, mutta samalla kyllä tosi opettavainen. Ja siis näistä kisoista nyt jäi se nälkä ja halu kisata ja voittaa ja olla paras. Muistan kun kattelin siellä niitä korkeempivöisiä tyttöjä ja mietin kuinka siistejä tyyppejä ne on ja kuinka joskus haluan ite olla samassa tilanteessa. Mietin myös ku katoin niitä ruskeavöisiä mimmejä, kuinka niitä ei takuulla jännitä yhtään ja ne tietää tasan tarkkaan mitä ne tekee. No meikällä ei kyllä nyt ainakaan tilanne oo se 😀 Mutta niin sitä vaan on saanut taas yhden tavoitteensa saavuttaa.

Siinä keväällä 2012 kävin Ruotsissa Nordic Openeissa, en päässyt siellä mitaleille, mutta kisakokemus oli kultaakin kalliimpaa. Huomasin että tykkään paljon enemmän kisata ulkomailla kuin Suomessa, tällöin Suomessa oli vielä painoluokkina naisille vaan yli ja alle 64kg. Ja muutenkin jännitti se, että Suomessa kaikki tuntee toisensa. Jännittää edelleen. Syksyllä sitten käytiin reenireissulla Espanjassa täällä Pablon luona, ja sen jälkeen oli edessä London Openit ja NOGI-EM-kisat. Niistä voi mun kisaraporttia lukea täältä ja täältä. Eli kultaa London Openeista ja hopeaa EM-kisoista. Erittäin hyvä reissu, ja ekaa kertaa musta tuntui että mähän voisin olla oikeesti tosi hyvä tässä lajissa.

Syksyllä sain SM-pronssia vielä, mutta tähtäin oli jo tammikuun bjj EM-kisoissa, koska mulla oli kana kynittävänä niiden kanssa edellisen kerran kokemuksen takia. Tällä kertaa dieetti meni hyvin ja sain siihen ammattiapua Herbalifen kautta Vuokko Jukaraiselta. Mun dieetin (jota edelleen käytän juuri tälläisellä rungolla kisoihin painoa pudottaessa) voi tsekata täältä. 2013 tammikuun EM-kisoista raportin voit lukea täältä, se oli mun siihen astisen elämän hienoin päivä. Lopetin mun kaikki matsit ja itkin kun mun käsi nostettiin finaalissa ylös. Lissabonista menin vielä Espanjaan Pablo Cabon salille reenaamaan viikoksi, ja sillä reissulla sain purppuran vyön. Sekin tuntui hullulta, niin jotenkin coolilta 😀 Ja samana päivänä Santeri sai ruskean vyön. Purppuralla en kauheesti kisannut Suomessa, yhet nogi-kisat jossa meijän sarjassa oli vaan mä ja Hanna Hirvonen. Ja se katala akka ohitti mun guardin niissä kisoissa ja voitti. Samperi.

Kokoajan sillon vaan mietin seuraavia EM-kisoja tammikuussa 2014 ja unelmoin edes saavani mitalin. Rehellisesti voin sanoa etten uskonut todellakaan voittavani, tai oikeestaan pääseväni edes finaaliin. Ne oli mun ekat kisat purppuralla omassa painoluokassani, ja en ottanut mitään paineita siitä. Tiivistettynä niistä kisoistahan tuli mun elämän hienoin kokemus ja onnellisin hetki kun seisoin podiumilla ja sain mun kultaisen mitalin toista vuotta peräkkäin. Näistä kisoista tunnelmat voit lukea täältä. Edelleen välillä jos mulla on kurja fiilis tai motivaatiopulaa tai muuta niin katon mun instagramista videopätkän kun mulle laitetaan se mitali kaulaan 😀 Siitä vaan tulee niin huikea fiilis.

MM-kisat sitten keväällä meni aivan penkin alle, mutta kokemuksena se oli erittäin hyvä ja tarpeellinen. Lisäksi reenileiri Art Of Jiujitsu -salilla Mendesin veljesten opissa oli aivan uskomaton juttu, ja opin siellä paljon siitä mitä reenaamisen kuuluis olla kovalla tasolla.

Nyt tän uuden ruskean vyön myötä ens EM-kisat jännittää aivan saakelisti enemmän kun aiemmin. En osaa oikeen pukea sanoiksi mitä ruskea vyö on ennen sen saamista mulle merkinnyt, mutta jotain tosi isoa ja hienoa kuitenkin. Että pitäis muka jotenkin alkaa tietää mitä on tekemässä. Tuntuu että siitä on ihan sekunti kun aloitin siellä peruskurssilla Patomäessä, mutta nyt mä asunkin Espanjassa ja sain just 22-vuotiaana ruskean vyön. Elämä on aika hurjaa. Mutta en malta odottaa seuraavia kisoja, haluan kauheesti päästä koittamaan jalkalukkoja ja nähdä miten mun painityyli toimii kovemmalla tasolla.

Loppuun haluan kiittää mun ystäviä ja perhettä Suomessa, jotka on tukeneet mua ja auttaneet mua kaikin mahdollisin tavoin mun urheilu-uralla. Kiitos Barreto Lahti reeneistä ja mahtavasta porukasta. Kiitos Roger Gracie Academy Malagalle ja Pablo Cabolle erityisesti kaikesta. Kiitos mun loistaville sponsoreille kaiken tän mahdollistamisesta ja mun tulevaisuuteen uskomisesta, Grab&Pull, Eimi Kaluste, Spartan Gear ja Total Shop!

Haluan myös kiittää mun suomalaisia bjj-esikuvia. Ootte olleet iso osa mun urheilua ihan vaan näyttämällä esimerkkiä. Mun ensimmäin bjj-esikuva on ollut nyt tän vuoden maailmanmestari Outi Järvilehto, joka innosti mut kisaamaan ekaa kertaa, ei siis todellakaan puhuttu tai vaihdettu sanoja eikä Outi tietenkään tiennyt tästä mitään, mutta näin Outin, pienen lettipäisen naisen, antavan isommilleen turpaan kisoissa, ja se innosti muakin koittamaan kisailua. Ihailin ja ihailen Outin asennetta ja teknisyyttä ja kovaa työtä. Kuulostan taas muuten ihan pikkasen creepyltä stalkkerilta 😀 Kisamenestyksessä Outin lisäksi ihmettelin Päivi Aittamaata ja Jonna Konivuorta, tuntui hullulta että suomalaiset naiset menestyy niin hyvin maailmalla, niin ajattelin että ehkä sitten mäkin joskus. Hanna Hirvonen ja Venla Luukkonen on tietenki olleet kaiken kisamenestyksen ja muun lisäksi vielä uranuurtajia Suomen naisten bjj-skenessä ja tehneet valtavan hienoa työtä tyttöjen paini-innostuksen eteen. Erityisen kiitoksen ansaitsee vielä mun rakkaat tyttö-bjj:laiset Lahdesta <3 Ootte mulle niin tärkeitä.

Kiitos vielä Santerille kaikesta. En olis todellakaan tässä tilanteessa ilman kaikkea sitä tukea ja perseellepotkimista. Oot niin rakas.

Pablo Cabon kanssa vyöseremonian jälkeen

Arskaa lounastauolla 🙂

Siinä sitä nyt pällistellään

<3

2 thoughts on “ Ruskea vyö ja 4,5 vuotta tiivistettynä

  1. Tuhannesti onnea vyön johdosta. Tällaiset tekstit antaa itsellekin motivaatiota jatkaa eteenpäin, vaikka välillä tulee tappioita. Jatka samaan malliin ja menestystä tuleviin koitoksiin. :))

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *