Miksi se fitness jaksaa ärsyttää?

Heti alkuun sanon että vähän tekopyhästi kirjoittelen somesta ja biksufitneksestä, kun omista tuloista iso osa tulee kuitenkin sieltä sosiaalisen mediani sisällön ja seuraajamäärien ansiosta.

Luin mielenkiintoisen blogin tuossa eräänä päivä (blogiin TÄSTÄ), ja vaikka muuten en ehkä näin kärkkäästi asiasta ajattele, yksi heti ensimmäisistä lausahduksistä tekstissä jäi kyllä mieleen:

“Kuinka moni treenaisi bikinifitnessiä, jos yhtään ainutta valokuvaa ei otettaisi?! 

Olisiko kyseistä lajia olemassakaan ilman sosiaalista mediaa?”

Kun mietitään monia muita lajeja, ei jopa maailmanhuipuillakaan välttämättä ole mitenkään erityisen aktiivista tai mietittyä somea. Instagramissa saattaa olla nipinapin tuhat seuraajaa, vaikka meriittien riittää kansainväliselläkin tasolla listaksi asti. Olympialaisissakin on oltu useammin kuin kerran, mutta silti lajia ei eletä somen kautta, joka treenistä ei todellakaan päivity jotain someen, ja silloinkin kun päivittyy, treeni- tai kisakuvat ovat aika erityylisiä kuin perus fitness-tyttöjen. Täytyy muuten taas tarkentaa heti alkuun, että vapari-fitness on hurja laji ja ihan samalla viivalla mielestäni esim. rytmisen voimistelun, aerobicin yms kanssa, eli kun puhun fitness-lajien kummallisuuksista, viittaan oikeastaan bikini – ja body fitnekseen. Sekä nyt kai tähän uutuuteen eli wellness-fitnekseen, joka ei kyllä kaiketi ainakaan Suomessa poikkea loppujen lopuksi yhtään bikinistä tai bodysta, koska mitalistit ja jopa voittajat ovat ainakin menneen viikonlopun Fitness Classicin perusteella helposti samoja kilpailijoita.

Fitness-lajien suosio on kasvanut aika käsi kädessä sosiaalisen median yleistymisen ja merkityksen kasvun kanssa. Ennen instagramia oli toki fitness-kisoja, mutta ne olivat osallistujamääriltään aika pieniä, eikä sarjojen voittajia kukaan tuntenut kadulla, koska fitness ja kehonrakennus oli niin pienen piirin extreme-urheilua. En tiedä mitään muuta urheilulajia, jonka harrastajat ja huiput myös eläisivät lajiaan niin selvästi somen kautta, etenkin kun harvalla tulee minkäänlaisia tuloja tai mitään muita kuin egon pönkitys -hyötyjä kuvien postaamisesta. Kaikesta pitää olla kuvat ja todisteet, ja jo ennen ensimmäistä kisa-ajatustakaan on “sponsorit” ig-profiilissa näkyvissä (tästä kunnon avautuminen TÄÄLLÄ).

Tottakai lajissa kuin lajissa yhteistyökumppaneita on helmpompi löytää, jos some on kunnossa ja seuraajia löytyy, kuvat ovat laadukkaita ja mielenkiintoisia ja sisältö muutenkin mietittyä. Mutta mikään muu laji ei samanlailla kuivuisi kasaan kuin fitness, jos sosiaalinen media poistettaisiin. BJJ-kisoissa ei olisi yhtäkään matsia vähemmän, futisturnauksissa ei joukkueiden määrä muuttuisi mihinkään ja pituushyppääjiä olisi ihan sama porukka jonottamassa vuoroaan kuin nytkin. Mutta kuinka moni fitness-urheilija voi ihan oikeasti käsi sydämellä rehellisesti sanoa silti kisaavansa, vaikka kunnosta ja kisapäivästä ei saisi julkaista(vaksi) YHTÄKÄÄN kuvaa?

Ja sitten vielä asia joka raivostuttaa mua ehkäpä siis kaikkein eniten, eli se jatkuva toitotus siitä miten haastava ja rankka laji fitness on verrattuna muihin lajeihin. SIIS MITÄ. Vain ja ainoastaan joku, joka ei ole mitään muuta lajia kovalla tasolla ikinä harrastanut, tai joku joka ei millään lailla osaa eläytyä muiden urheilijoiden asemaan ja treenin vaativuuteen, voi kutsua bikini fitnestä yhdeksi maailman kovimmaksi lajiksi (olen näitä lausuntoja useammaltakin sekä aloittelevalta että kokeneelta biksu- ja body-tytöltä lukenut ja kuullut). Ihan kuin vain fitnekseen kuuluisi dieetti ja kova treeni? Aivan kuin vain fitneksessä olisi henkinen kantti kovilla, ja jatkuva kova työ vaatisi vain fitneksessä kovaa keskittymistä ja psyykkistä vahvuutta? Ihan kuin missään muussa lajissa ei mentäisi kropan ja mielen äärirajoilla jatkuvasti itseään haastaen ja kaukana omalta mukavuusalueelta. Monessa lajissa pudotetaan painoa ja dieetataan kauan, tarkkaillaan kehonkoostumusta ja syödään sen mukaan jatkuvasti ympäri vuodenkin, mutta sen kitukaloreilla elämisen lisäksi sen painonpudotuksen lopussa, niinä kaikkein heikoimpina päivinä kun on kaikkein väsyneimmillään ja kroppa ihan rikki, pitää tehdä vielä se elämänsä paras urheilusuoritus niissä kisoissa mihin se valmistautuminen on tehty.

Tässä muutamia listoja maailman vaikeimmiksi ja kovimmiksi rankatuista urheilulajeista:

Top 25 Most Difficult Sports in the World

Top 10 hardest Sports

Top 10 Most Difficult Sports In The World & Their Origins

The World’s Hardest Sports

Olisikohan siihen joku syy, että bikini tai body fitness ei noilla listoilla pyöri? Hmm, kannattaa ehkä selailla listoja läpi ja miettiä, mitä kaikkea ne muut urheilulajit ihan vaikka jo vain SM-tasolla, saati sitten kv-tasolla, vaatii

Monen kokemukset muista urheilulajeista tuntuu olevan teinivuosilta, ja esimerkiksi joukkuelajeista. Itse harrastin 13-17-vuotiaana salibandya ja sen lisäksi sitten 16-17-vuotiaana thai nyrkkeilyä (BJJ:n aloitin 18-vuotiaana ja sitten jäikin kaikki muu sen jalkoihin). Mulle ei tulisi mieleenkään verrata noiden vuosien treenaamista tähän, miten treenaan nyt, tai arvostella silloin kokeilemiani ja harrastamiani lajeja vain oman lyhyen ja tuskin kovinkaan vakavan kokemuksen perusteella. Salibandyssä oli pelejä melkein joka viikonloppu, treenit joka päivä ja sitten tosiaan pari vikaa vuotta vielä thaikku-reenit muutamana kertana viikossa. Siinä kävin samalla vielä liikuntalukiota, eli liikkatunnit ei olleet mitään höpöhöpö-pallottelua vaan ihan kunnon treeniä koulun puolesta. Ja silti tottakai nyt treenaaminen ja kilpaileminen on rankempaa, kuin silloin, koska mulla on niin paljon tavoitteita brasilialaisessa jiujitussa, sekä paineita menestyä aivan erilailla. Ja siitä huolimatta kykenen ymmärtämään, että joku joka kisaa thai nyrkkeilyssä, treenaa ihan yhtälailla kuin minäkin, ja ihan yhtälailla joutuu pudottamaan painoa ja treeneissä tulee turpaan, enkä koe voivani millään lailla sanoa thaikun olevan jotenkin helpompaa kuin brassin, vain koska oma treenaamiseni oli teininä tavoitteetonta ja enemmän hauskanpitoa. Tai että salibandy olisi jotenkin leppoisaa joukkueen kanssa hengailua eikä kovaa urheilua vain siksi, että oma säbäurani aika pitkälti sellaista oli, tosin lähinnä siksi että olin parhaanakin päivänä enintään keskinkertainen, hah. Ei mun tarvi haukkua muita lajeja helpoksi oman lajini rankkuutta korostaen. Oon ihan tarpeeksi itsevarma omasta tekemisestäni, että mun ei tarvitse jatkuvasti kertoa, miten paljon enemmän tää vaatii kuin moni muu laji.

Ja sitten vielä loppuun haluan sanoa, että tunnen kyllä muutamankin fitness-tytön, joilla on jalat ehdottomasti tukevasti maassa, joiden homma on todellakin 100% hanskassa, ja joihin yksikään tämän tekstin asia ei päde. Tehdään asioita just niinkun parhaaksi koetaan ja mistä itse tullaan itsevarman onnelliseksi. Heistä huokuu hyvä ja terve itsetunto sekä varmuus omasta jutusta. Sitähän sen oman lajin löytymisen pitäisi ollakin, jotain mikä tekee sut onnelliseksi ilman mitään tarvetta ulkopuoliselle vahvistukselle.

6 thoughts on “ Miksi se fitness jaksaa ärsyttää?

  1. Mielenkiintoinen teksti. Kiitos kun linkkasit blogikirjoitukseni tuohon ylös. Mä en huomannutkaan verrata bikini fitneksen dieettiä kamppailulajien dieetteihin. Kyllähän niissä samoja asioita tehdään, mutta jotenkin näkökulma, ja koko pointti on ihan eri. Kamppailulajeissa pudotat painoa, että saat kisata oikeassa painoluokassa, että kisaajat olisivat tasa-arvoisia. Bikini fitneksessä dieettaat, että lihakset erottuu paremmin. Mutta sitten saat kuitenkin kisata missä luokassa haluat. Logiikkaa en siinä ymmärrä.

    Olisiko koko fitness lähdössä laskuun, ja hyvinvonti tekemässä tuloaan? Ainakin personal training-alalla tulee jatkuvasti työkaluja mm. palautumisen seurantaan, ja on psyykkisen valmennuksen koulutusta, mentaalivalmentajan koulutusta ja ryhmäliikuntasalit tarjoaa jopa päiväunitunteja jumppalukkarissaan! (okei, tuo jälkimmäinen on ehkä vain koominen). Mutta kaikki merkit viittaa siihen, että kuritus ja pelkkä ulkonäön (varsinkin kun se look ei ole todellinen, vaan illuusio), tuijottaminen menettää pikkuhiljaa merkitystään. Ensin oli ryhmäliikuntabuumi, sitten kuntosalibuumi, sitten nosti päätään fitness ja personal training, joten onko nyt hyvinvoinnin buumi seuraavana? Toivottavasti!

    1. Toivottavasti! Ja siltä se minustakin vaikuttaa, hyvinvoinnista huolehtiminen niin henkisesti kuin fyysisestikin tekee tuloaan ja ulkonäkökeskeinen treenaaminen ehkä olisi vähenemässä. Ja monen tulisi ehkä muistaa se, että jos urheilee monipuolisesti ja syö perusterveellisesti, kyllä se keho siitä muokkautuu urheilulliseen suuntaan. Siihen on syy, että urheilijat näyttävät urheilijoilta lajissa kuin lajissa miltei 🙂

  2. ”Ei mun tarvi haukkua muita lajeja helpoksi oman lajini rankkuutta korostaen. Oon ihan tarpeeksi itsevarma omasta tekemisestäni, että mun ei tarvitse jatkuvasti kertoa, miten paljon enemmän tää vaatii kuin moni muu laji.”

    Hmm, musta tämä teksti oli melko pitkälle juuri sitä toisen lajin haukkumista? 😀

    Tosin sen verran allekirjoitan tekstisi sisältöä että itse en nyt alun alkaenkaan ymmärrä tätä että miksi eri lajeja pitäisi vertailla keskenään kun ne ovat juurikin niitä ERI lajeja? Eikös se rikkaus tulee juuri siitä että jokainen voi ja saa harrastaa mitä haluaa ja se ei ole keltään muulta pois?

    Mulle on ainakin henkilökohtaisesti aivan se ja sama että mitä lajeja muut harrastaa tai miten he sen lajinsa kokee koska keskityn siihen omaan hommaani. Ja kyllä, niitä saliselfieitä joskus ottaen. 😉

    1. Hmm ehkä tosiaan itse sorrun tässä juuri siihen 😀 Fitness-kisojen jälkeen tuli niin joka tuutista kai vaan sitä samaa vouhkoamista niin meni tunteisiin hah! Ehkä se on sitä, kun en osaa oikein etenkään bikini fitnestä mieltää urheilulajiksi, vaan ennemmin perus salillakäymiseksi siistin ja niukan ruokavalion kanssa missikisoihin tähdäten.

      Salitreeniä en siis todellakaan hauku, ja voimaharjoitteluhan on aivan loistava tapa huolehtia kunnostaan ja terveydestää, ja varsinkin oikein tehtynä on erittäin rankkaa.

      Ehkä pointtina oli se, että pitäisi muistaa esimerkiksi painonpudotuksen ja dieetin olevan muissakin lajeissa vahvasti läsnä, ja ihan laji kuin laji vaatii hirveästi elämältä jos sitä tosissaan tekee 🙂

      1. Hmmm, oliskohan kyse nyt enemmän siitä että ei niinkään se laji, vaan ne sun tapaamasi ihmiset (tai ainakin osa niitä) jotka ärsyttää? 🙂
        Koska todellakin tajusin sun pointin tuosta että harrastetaanko lajia niiden kuvien oton ja sponsoreiden vuoksi vai urheilun vuoksi ja siitä olen samaa mieltä että voi se urheilulajin käsite hämärtyä semmosta kuunnellessa. Tosin yleensähän nämä edellämainitut sankarit jäävät yhden kisan ihmeiksi kun huomaavat että laji (kyllä, jopa se bikini fitness) vaatii myös sitä kovaa työtä (kuten muutkin lajit) ja on itseasiassa aika perusduunia sitten kehityskaudella.

        Ja juurikin näin! Ja uskon että kaikki kilpaurheilu on tai ainakin voi olla todella rankkaa huipputasolla lajista riippumatta. 🙂

        1. Voi todellakin hyvin olla noin,ja kuten tekstin lopussa sanoinkin niin tunnen muutamia juurikin bikini fitness -tyttöjä, joiden tekeminen on todella ammattimaista.

          Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan fitness lähtee kehittymään nyt sitten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *